torstai 3. syyskuuta 2020

Avautuminen omasta ratsastustilanteestani

 Pään sisältä kaikki lähtee ja sieltä pakka ekana hajoaa.

Postauksen kuvat © Nella Raiski

Olen harrastanut ratsastusta jo liki 12 vuotta. Jollain mittarilla se on jo melko kauan ja lajissa pitäisi alkaa olla jo hyvä. Mutta mitä paremmaksi tulee, sitä enemmän oppii kuinka huono loppupeleissä onkaan. 

Alussa opettelu oli paljon yksinkertaisempaa ja yksiselitteistä. On helppoa mitata osaatko laukata (=nostaa laukan ja pysyä siellä kyydissä), hypätä esteen tai tehdä kolmikaarisen kiemurauran. Nuorempana poniratsastajana oli helpompaa hahmottaa mitä asioita osaa ja mitä ei. Ihan jo helppo C tasoinen ratsastaja osaa tietyllä tasolla jo kaikenlaista, mutta auta armias kun pitäisi opetella oikeaa vaikuttamista ja ratsastelun sijaan ratsastamista. Siitä avautuu aivan uusi (pelottava) maailma. 


Itse määrittelen hyvän ratsastajan sellaiseksi, joka osaa olla tehokas, nopeasti mukautuva ja selkeä hevoselle. Tämän kaiken lisäksi pitäisi osata istua siististi ja näyttää siltä, ettei tee mitään. Teoriassa saattaa tuntua selkeältä tavoitteelta, joka olisi helpohkosti saavutettavissa, mutta käytännön tilanne onkin täysin toinen. 

Oma oppimiseni eteni kutakuinkin seuraavasti: ensin opin, ettei hevoselta tarvitse kysyä. Sitten hoksasin, että apujen ei tarvitse aina olla varmuuden vuoksi ns. ponipohkeet tai nopea äkkijarrutus ohjasta. Jossain kohtaa aloin hoksaamaan tuntuman merkityksen, tässä vaiheessa lähinnä hallintaan liittyen. Pikkuhiljaa olikin aika opetella tasaista tuntumaa ja jalalla ratsastamista. Onnekseni sain näitä asioita opetella ponilla, jota kuvailisin nykypäivänä "ota vaan ohjat käteen ja jalka kiinni niin se on siinä". Opettaa lapselle paljon kun löytää sen perusajatuksen hommaan. Hiljalleen vaihdoin vaikeampiin ratsuihin, jotka eivät esimerkiksi hyväksyneet sitä, että tuntuman vaan ottaa ja jalalla pyytää vähän sinne päin. Kuumakallet tarvitsivat paljon enemmän istunnan apua (esim. erästä ponia onnistui jarruttamaan vain rutistamalla reisi ja polvi kiinni satulaan) ja ylipäänsä tekemisen luonne muuttui syvällisemmäksi. Pysähdyttiin välillä miettimään miksi ja miten erilaisia asioita tehdään.

Jossain kohtaa luulin jo olevani ihan hyvä ratsastaja, kunnes panokset taas kovenivat ja hevoset vaikeutuivat. Hankalimmat ratsut pystyivät saman tunnin aikana olemaan laiskoja ja kuumia, ja siinä ohella kaikkea siltä väliltä. Siinä meni itselläni helposti pata jumiin, kun en kyennyt mukautumaan aina sen hetkisen tilanteeseen tarpeeksi nopeasti. Onnekseni olen usein saanut ratsastuskoulussa mennä paljon samalla hevosella, joten alussa kaoottiselta tuntunut meno saadaan ennemmin tai myöhemmin tasoitettua jopa ihan siedettäväksi. Vaikka mielelläni menen samalla mukavalla hevosella, jonka on oppinut tuntemaan hyvin ja jonka oikut tietää, niin arvosta opettajia, jotka heittävät ratsastajan aina välillä täysin vieraille vesille erilaisten hevosten kyytiin. Siinä kohtaa mitataan ainakin minun suurin heikkous: epätäydellisyyden sietäminen.


Olen hyvin vahvasti perfektionisti ratsastuksen suhteen. Minulla on oletusarvot itselleni, ja niitä ei saa alittaa. Turhaudun nopeasti itseeni, jos esimerkiksi kroppa ei toimi niin kuin haluaisin. Esimerkiksi ikuisuusongelmani kädet aiheuttavat lähes joka kerta harmaita hiuksia. Tuskastun aina kun näen tunnistani kuvia tai videoita, eikä meno näytä yhtään siltä, miltä sen haluaisin näyttävän. 
Usein estän itseltäni mahdollisuudet virheisiin, enkä uskalla tehdä muutoksia. Haalealla perustekemisellä ei voi pitkällä tähtäimellä kehittyä, ja se onkin ehkä suurin syy miksi tuntuu, että usein junnaan paikoillani. Tämän asian kanssa minulla on paljon työstettävää itseni kanssa, sillä pitäisi oppia olemaan välittämättä suorituspaineista ja epäonnistumisista.  


Loppukesällä meillä oli Caprin kanssa hyvä vaihe ja minusta tuntui, että pääsimme taas jonkun askeleen eteenpäin. Kesällä olin onnellinen saadessani poniprojektin, olin todella kiitollinen, kun osaamistani arvostettiin. Tulevaisuudessa haluaisin auttaa muita ja ottaa projektiheppoja, niiden kautta saisin laajennettua omaa osaamistani ja haastaa itseäni. Harmikseni omat taitoni eivät vain kyseisen ponin kanssa riittäneet, ja jouduin nöyrtymään osaamattomuuteni edessä. Tämä tietenkin otti koville, sillä hetken jo uskoin, että pystyisin auttamaan muita omalla panoksellani.

Samassa paikassa tunnun olevani edelleen. Caprin jäädessä saikulle joudun opettelemaan taas uusia hevosia ja niiden nappuloita. Eihän se kyllä mairittelevalta tunnu, kun hevonen ei kulje millään mittapuulla oikein päin, vaan olisimme hyvin voineet olla alkeistunnilta karannut ratsukko. Se ottaa koville ja mittaa henkistä kanttia. En kuitenkaan suostu luovuttamaan, täytyy vaan unohtaa se taso johon olen joskus päässyt, ja pitää aloittaa täysin alusta. 


Halusin kirjoittaa tämän sekavan tekstin lähinnä itseäni varten, kirjoittaminen on välillä terapeuttista kun saa ajatuksia selviteltyä. Joku muukin on ehkä ollut samassa tilanteessa ja samanlaisten asioiden äärellä, jolloin tällä on ehkä myös vertaistuellinen vaikutus. Toimikoon tämä myös muistutuksena itselleni kun seuraavan kerran olen täysin valmis lopettamaan koko harrastuksen, life goes on ja näitä hetkiä vaan tulee. 

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Alkuvuoden catch up

"Elämme mielenkiintoisia aikoja."


Mistäs sitä oikein aloittaisi? Selailin muistin virkistykseksi instapostauksia (@pirtsakanpaivakirja), sillä minulla ei ole mitään hajua mitä tein esimerkiksi tammi- ja helmikuussa... Tammikuu meni rauhallisissa merkeissä ja flunssakierteen karkottamisessa. Herkkulakko tuntui haastavalta, pahinta oli suklaasta luopuminen. Loppukuusta teimme ihanan viikonloppureissun Tallinnaan, mikä sen parempaa kuin käppäillä raikkaassa pakkasilmassa vanhan kaupungin katuja ja syödä hyvää ruokaa. Sitä pointtia unohtamatta, että herkkulakko ei koske ulkomaanreissuja!

Helmikuussa tuntui olevan jonkin verran vastoinkäymisiä; lomasuunnitelmat takkusivat, hevosten kanssa ei oikein sujunut ja työharjoittelupaikoista ei saanut vastauksia. Pienessä ahdistuskuplassa liikuntakin jäi, joten suurin lohtu olikin ihana Dipsy. ❤️
Pikkuhiljaa asiat lipuivat parempaan suuntaan, mutta jouduin myös sanomaan heipat lempparihepalleni Spotille. Se oli kova paikka, sillä Spot oli minulle se hevonen, jonka selässä tunsin olevani kotona. Onneksi sille kuuluu ilmeisesti ihan hyvää uudessa kodissa.
Helmikuun lopussa ostimme lentoliput Bangkokiin ja suunnittelimme reilun kahden viikon reissua. Onneksemme emme olleet vielä varannut majoituksia, sillä sitten iski korona. Lentolippujemme kohtalo on edelleen auki, lentoyhtiötä kun ei saa mistään kiinni...

Maaliskuussa elimme Caprin kanssa edelleen taantumakautta ja kaikki tuntui tosi hankalalta. Estepuolella mieltä piristi ihana viisivuotias Kuikka, jonka kanssa oli joka tunti super hauskaa! Edelleen nuoret hevoset ovat ihan mun lemppareita, ne ovat niin rehellisiä ja yrittävät niin kovin. Kuskilla on helpompaa kun on yhtä kujalla kun hevonenkin. 😄Maaliskuun alussa Thaimaan reissun peruuntuessa ajattelimme ensin lapin reissua varasuunnitelmaksi, mutta koronan yltyessä päätimme vain pysyä kotona. Henkisesti sai taas laittaa palikoita uusiksi, kun piti opetella elämään kotirottana. Itselläni on kyllä loistava tuuri siinä mielessä, että IKEAlla riittää kyllä töitä ihan niin paljon kun jaksaisi vain tehdä. Kotona olen saanut myös kouluhommat tehtyä, oikeastaan tänään voin virallisesti todeta kesäloman alkaneeksi sen saralla.


Huhtikuussa alkoi yksinolo jo hieman luonnistua, enkä enää ahdistunut toimeettomasta olosta. Olen uskaltanut antaa itselleni aikaa vaan olla ja löhötä sohvalla. Hävettää myöntää, mutta mun uusi guilty pleasure on tempparit... Niitä katsellessa tulee aina ihmeteltyä miten monenlaista porukkaa meitä täällä maan päällä onkaan.

Toukokuussa olen ehtinyt pitää jo ensimmäisen kesälomaviikon töistä. Vietin sen parhaalla mahdollisella tavalla, eli tallilla. Lähinnä siivoilin vinttiä, hevosten ruokakuppeja sekä pihaa. Itseäni huvitti, kun kuuratessani juuriharjalla lantaa irti seinästä mietin muiden ihanaa mielikuvaa tallihommista. Olisipa se vain heppojen silittelyä ja ratsastamista... Toisaalta tykkään kyllä tehdä myös noita ei-niin-mieluisia hanttihommia, eipä tarvitse stressata kun voi aivottomasti vaan hinkata seiniä. Jokainen palautuu tavallaan. 😆

Tästä eteenpäin suunnitelmissa on tehdä paljon töitä, palailla liikunnan pariin (olen ollut pitkään rauhakseltaan jalkojen kipeydyttyä) ja tietenkin heppailua. Kesäkuussa on kankikurssi, jossa toivottavasti pääsen kokeilemaan taas astetta vaikeampia juttuja, jännää! Ehkä rajoitusten hellittäessä pääsisi myös ratsastamaan vähän koulurataa ja sitä kautta etsimään kadoksissa ollutta rutiinia. Katsellaan, en tälle kesälle aseta sen kummempia tavoitteita, sillä ei sitä yhtään tiedä mikä on lopputulema näin mielenkiintoisena aikana. Onneksi on oma pieni perhe, joka pysyy kasassa kävi miten kävi.

perjantai 3. tammikuuta 2020

Tervetuloa 2020!

"Kengät opetettiin solmimaan
nyt alan kävelee oppimaan.
Kahdella jalalla mä seison vaikka horjun."


2019 oli monelta osin haastava ja opettava vuosi. Keväällä mielen ollessa hieman maassa jouduin tutkiskelemaan itseäni ja tunteitani uusista näkökulmista. Yritin tehdä juttuja joista pidän ja mistä saan lisää positiivista energiaa arkeen. Tallista tuli turvapaikkani, siellä mieli aina piristyi kun keskittyi vain olemaan hevosten kanssa.  

Mutta toisaalta keväällä tein myös monta mahtavaa seikkailua! Pikavisiitti Tallinnaan, reissu Cruftsin koiranäyttelyyn ja Lontooseen, sekä parhain lomaviikko Singaporessa. Sinne kyllä haluaisin palata, niin ihana ja persoonallinen paikka! Haaveena olisi tehdä tänä vuonna talvilomareissu Aasian suunnille, mutta katsotaan miten käy.


Kesä oli täynnä töitä ja hevostelua. Caprin kanssa treenasimme paljon ja starttasimme jopa tuntiratsastajien mestaruuksissa. Nuori herra sai paljon kokemusta, jonka uskon auttavan meitä tällä kaudella. Loppukesällä hevosten lomaillessa repäisimme Henrin kanssa ja lähdimme roadtrippaamaan. Olen niin ylpeä että teimme sen! Joskin sen jälkeen ei tehnyt heti mieli lähteä ajelemaan autolla Järvenpäätä kauemmas... Lappiin tulemme kyllä palaamaan, se on saletti!

Syksyllä koulun ja töiden tasapainottelu loi hieman haasteita. Tai oikeastaan ongelmana oli oma aikaansaamattomuuteni. Turhauttavaa kun tietää asioiden olevan huomattavasti helpompaa mikäli aloittaisi vain ajoissa. Ei tarvitse selitellä miksi mottomme koulukavereiden kanssa on "timantit syntyvät paineen alla". 

Marraskuun muutto myöskin stressasi paljon. Olin jännittänyt omilleen muuttoa jo 2018 kesästä ja kaikki tämä purkautui kun sain avaimet käteen ja muutto piti oikeasti tehdä. Onneksi kotikoti on lähellä ja pakeninkin oman kodin kaaosta sinne pariksi ekaksi yöksi. Stressi myös aiheutti perinteisen syysflunssan, jonka kierteessä tunnun olevan edelleen. Sen sitä saa kun ei millään malttaisi pysähtyä ja parannella rauhassa.


Joulun pyhät ja uuden vuoden vietto sujui rauhallisesti. Kävin tallilla, töissä ja söin suklaata kun vielä voin. Uuden vuoden lupauksena aloitettiin Henrin kanssa herkkulakko. Päiviä on takana 3 ja vielä ollaan pysytty kaidalla polulla. Muutenkin tämän vuoden tavoitteena on päästä huonoista tavoista eroon ja panostaa hyvinvointiin. Olen tosin aloittanut tämän hieman kehnosti jälleen flunssassa. Kunhan tästä parannutaan niin pääsen taas normaalisti liikkeelle.