Pohdiskelua omasta tekemisestäni.
Kesän aikana olen ratsastellut rennosti, lähinnä maastossa. Siellä on tullut pohdittua, omaa ratsastusta ja apujen käyttöä. Olen aina ollut omasta mielestäni liian äkkipikainen ratsastaja. Etenkin tiettyjen hevosten kanssa suutun turhan helposti, jolloin koko hommasta katoaa järjestelmällisyys. Jätän helposti apuja turhaan päälle ja säädän aivan liikaa kaikkea, sen sijaan että keskittyisin ensin ongelmaan yksi, jonka ratkaistua siirtyisin on ongelmaan kaksi.
Haluaisin osata ratsastaa enemmän pohkeella ja istunnalla. Liian usein jään huomaamatta kädellä vetämään taakse, jolloin estän hevosta pyrkimään tai ylipäätänsä liikkumaan eteenpäin. Pohkeenkäyttöön minun pitäisi keskittyä enemmän, sillä huomaan menevän laiskaa reittiä, ja unohdan ettei kantapää ole sama asia kun pohje. Etenkin jos hevonen jännittyvää sorttia, niin itselläni on hirveän vaikeaa pitää yläpohje lähellä, jolloin tuntuu että koko ote hevoseen katoaa.
Olenkin maastolenkeillä keskittynyt erityisesti kevyeeseen ja joustavaan käteen, joka ei ota yhtään taakse. Olen myös yrittänyt käyttää pohjetta siten, että irrotan vain polven ja reiden, jolloin yläpohje automaattisesti tulee lähemmäksi hevosen kylkeä. Satunnaisesti se toimii, mutta välillä tuntuu ettei hevoset reagoi niin hyvin kun haluaisin. Siinä pitäisi itse malttaa olla rauhassa, helposti tekee mieli lähteä "riehumaan" kun reaktio ei kelpaa...
Henkan kanssa maastoillessa huomasin selvän eron rentoudessa, kun pidin käden mahdollisimman kevyenä ja vakaana. Henkka oli lähes koko lenkin ajan pitkällä ja rennohkolla kaulalla, eikä jännittynyt pienestä. Mörkön kanssa en ole päässyt kunnolla uusia taktiikoita kokeilemaan, mutta eilen maastokävelyllä onnistuin vaikuttamaan yllättävän paljon pienillä avuilla. Ehkä tämä tästä, toivotaan että saan jotakin muutosta tapahtumaan.
