Pään sisältä kaikki lähtee ja sieltä pakka ekana hajoaa.
Postauksen kuvat © Nella Raiski
Olen harrastanut ratsastusta jo liki 12 vuotta. Jollain mittarilla se on jo melko kauan ja lajissa pitäisi alkaa olla jo hyvä. Mutta mitä paremmaksi tulee, sitä enemmän oppii kuinka huono loppupeleissä onkaan.
Alussa opettelu oli paljon yksinkertaisempaa ja yksiselitteistä. On helppoa mitata osaatko laukata (=nostaa laukan ja pysyä siellä kyydissä), hypätä esteen tai tehdä kolmikaarisen kiemurauran. Nuorempana poniratsastajana oli helpompaa hahmottaa mitä asioita osaa ja mitä ei. Ihan jo helppo C tasoinen ratsastaja osaa tietyllä tasolla jo kaikenlaista, mutta auta armias kun pitäisi opetella oikeaa vaikuttamista ja ratsastelun sijaan ratsastamista. Siitä avautuu aivan uusi (pelottava) maailma.
Itse määrittelen hyvän ratsastajan sellaiseksi, joka osaa olla tehokas, nopeasti mukautuva ja selkeä hevoselle. Tämän kaiken lisäksi pitäisi osata istua siististi ja näyttää siltä, ettei tee mitään. Teoriassa saattaa tuntua selkeältä tavoitteelta, joka olisi helpohkosti saavutettavissa, mutta käytännön tilanne onkin täysin toinen.
Oma oppimiseni eteni kutakuinkin seuraavasti: ensin opin, ettei hevoselta tarvitse kysyä. Sitten hoksasin, että apujen ei tarvitse aina olla varmuuden vuoksi ns. ponipohkeet tai nopea äkkijarrutus ohjasta. Jossain kohtaa aloin hoksaamaan tuntuman merkityksen, tässä vaiheessa lähinnä hallintaan liittyen. Pikkuhiljaa olikin aika opetella tasaista tuntumaa ja jalalla ratsastamista. Onnekseni sain näitä asioita opetella ponilla, jota kuvailisin nykypäivänä "ota vaan ohjat käteen ja jalka kiinni niin se on siinä". Opettaa lapselle paljon kun löytää sen perusajatuksen hommaan. Hiljalleen vaihdoin vaikeampiin ratsuihin, jotka eivät esimerkiksi hyväksyneet sitä, että tuntuman vaan ottaa ja jalalla pyytää vähän sinne päin. Kuumakallet tarvitsivat paljon enemmän istunnan apua (esim. erästä ponia onnistui jarruttamaan vain rutistamalla reisi ja polvi kiinni satulaan) ja ylipäänsä tekemisen luonne muuttui syvällisemmäksi. Pysähdyttiin välillä miettimään miksi ja miten erilaisia asioita tehdään.
Jossain kohtaa luulin jo olevani ihan hyvä ratsastaja, kunnes panokset taas kovenivat ja hevoset vaikeutuivat. Hankalimmat ratsut pystyivät saman tunnin aikana olemaan laiskoja ja kuumia, ja siinä ohella kaikkea siltä väliltä. Siinä meni itselläni helposti pata jumiin, kun en kyennyt mukautumaan aina sen hetkisen tilanteeseen tarpeeksi nopeasti. Onnekseni olen usein saanut ratsastuskoulussa mennä paljon samalla hevosella, joten alussa kaoottiselta tuntunut meno saadaan ennemmin tai myöhemmin tasoitettua jopa ihan siedettäväksi. Vaikka mielelläni menen samalla mukavalla hevosella, jonka on oppinut tuntemaan hyvin ja jonka oikut tietää, niin arvosta opettajia, jotka heittävät ratsastajan aina välillä täysin vieraille vesille erilaisten hevosten kyytiin. Siinä kohtaa mitataan ainakin minun suurin heikkous: epätäydellisyyden sietäminen.
Olen hyvin vahvasti perfektionisti ratsastuksen suhteen. Minulla on oletusarvot itselleni, ja niitä ei saa alittaa. Turhaudun nopeasti itseeni, jos esimerkiksi kroppa ei toimi niin kuin haluaisin. Esimerkiksi ikuisuusongelmani kädet aiheuttavat lähes joka kerta harmaita hiuksia. Tuskastun aina kun näen tunnistani kuvia tai videoita, eikä meno näytä yhtään siltä, miltä sen haluaisin näyttävän.
Usein estän itseltäni mahdollisuudet virheisiin, enkä uskalla tehdä muutoksia. Haalealla perustekemisellä ei voi pitkällä tähtäimellä kehittyä, ja se onkin ehkä suurin syy miksi tuntuu, että usein junnaan paikoillani. Tämän asian kanssa minulla on paljon työstettävää itseni kanssa, sillä pitäisi oppia olemaan välittämättä suorituspaineista ja epäonnistumisista.
Loppukesällä meillä oli Caprin kanssa hyvä vaihe ja minusta tuntui, että pääsimme taas jonkun askeleen eteenpäin. Kesällä olin onnellinen saadessani poniprojektin, olin todella kiitollinen, kun osaamistani arvostettiin. Tulevaisuudessa haluaisin auttaa muita ja ottaa projektiheppoja, niiden kautta saisin laajennettua omaa osaamistani ja haastaa itseäni. Harmikseni omat taitoni eivät vain kyseisen ponin kanssa riittäneet, ja jouduin nöyrtymään osaamattomuuteni edessä. Tämä tietenkin otti koville, sillä hetken jo uskoin, että pystyisin auttamaan muita omalla panoksellani.
Samassa paikassa tunnun olevani edelleen. Caprin jäädessä saikulle joudun opettelemaan taas uusia hevosia ja niiden nappuloita. Eihän se kyllä mairittelevalta tunnu, kun hevonen ei kulje millään mittapuulla oikein päin, vaan olisimme hyvin voineet olla alkeistunnilta karannut ratsukko. Se ottaa koville ja mittaa henkistä kanttia. En kuitenkaan suostu luovuttamaan, täytyy vaan unohtaa se taso johon olen joskus päässyt, ja pitää aloittaa täysin alusta.
Halusin kirjoittaa tämän sekavan tekstin lähinnä itseäni varten, kirjoittaminen on välillä terapeuttista kun saa ajatuksia selviteltyä. Joku muukin on ehkä ollut samassa tilanteessa ja samanlaisten asioiden äärellä, jolloin tällä on ehkä myös vertaistuellinen vaikutus. Toimikoon tämä myös muistutuksena itselleni kun seuraavan kerran olen täysin valmis lopettamaan koko harrastuksen, life goes on ja näitä hetkiä vaan tulee.
