Kuva © Nelli J.
Olen kuluneen talven aikana pohtinut moneen kertaan motivaatiota ja sen vaikuttamista ratsastukseeni. Talvisin tulee aina jonkinlainen taantuma harrastuksen parissa. Itselläni tämä iskee varsinkin jos on pitkään pimeää ja muitaista, ei vaan tee mieli nousta sohvalta tekemään yhtään mitään. Tunneilla motivaation puute näkyy alisuorittamisena ja siitä seuraa turhautumista. Varsinkin Mörkön kanssa menee koko tunti ihan plörinäksi, jos en keskity tai edes yritä.
Aina kun mennään kohti kevättä ja kesää, niin motivaatio lajiin kasvaa. Luonteeltani olen melko kilpailuhenkinen. Tällä hetkellä odotan suunnattomasti tulevaa kisakautta, joka näillä näkymin aloitetaan ensi sunnuntaina. Tai kaikki eivät sitä ehkä kisakaudeksi kutsuisi, sillä keskimäärin tulee kierrettyä alle kymmenet kilpailut. Jokaisen kesän kohokohta on ollut valtakunnalliset tuntiratsastajien mestaruudet, joissa olen Uotilan poneilla kisannut monen vuoden ajan.
Omaa motivaatiotani saan ruokittua onnistumisilla ja toisinaan rennoilla höntsäilypäivillä. Tykkään myös seurata muiden ratsastusta, etenkin taitavia kouluratsastajia. Esimerkiksi instagram-feedini joka kolmas julkaisu voi hyvin olla pätkiä pirueteista tai piaffi-passage -siirtymisistä. Näitä katsellessa saan hieman toivoa, "ehkä itsekin olen joskus noin taitava". Yritän muistaa asettaa itselleni pieniä tavoitteita, esimerkiksi "tällä tunnilla pidän ohjat tarpeeksi lyhyenä", jotka onnistuessaan palkitsevat. Kaikenlaisella vaihtelevuudella saan myöskin nostatettua motivaatiota. Välillä ihan totaaliset tauot hevostelusta ovat olleet hyvä vaihtoehto, se ei aina vaan ole kovin helppoa toteuttaa.
Iso tekijä innostuksen laskuun on ratsastamisen suuri määrä. Keskimäärin liikutan kahdesta kolmeen hevosta joka päivä. Jonkun mielestä kyseinen määrä ei tunnu missään, mutta lukion ja aktiivisen koiran omistamisen ohella se on taakka. Joskus olen joutunut perumaan tunnin yksinkertaisesti ajanpuutteen takia. Lisäksi pimeänä vuodenaikana väsymys ottaa helposti vallan, jolloin piristysruiske harrastuksen parissa tulisi tarpeeseen.
Toivottavasti saatta tästä ajatuksenvirrasta jotain otetta. Ajatuksia on yllättävän hankala saada puettua sanoiksi... Tiivistettynä ratsastus on lajina yllättävän henkistä. Oma asenne ja psyyke on se, mikä vaikuttaa aivan kaikkeen. Jos henkinen puoli pelittää, niin kroppa toimii kuin ajatus (tai ainakin sinne päin). Sama se on hevosellakin, jos pääkoppa ei toimi niin ei voi olettaa täydellistä suoritusta. Se, että miten juuri itseään (ja hevostaan) pitää motivoida, onkin ihan oma lukunsa. Selvästikään itse en ole vielä löytänyt täysin toimivaa metodia, mutta ehkä sekin löytyy ajan kanssa. Ainakin toivoin näin...
Aina kun mennään kohti kevättä ja kesää, niin motivaatio lajiin kasvaa. Luonteeltani olen melko kilpailuhenkinen. Tällä hetkellä odotan suunnattomasti tulevaa kisakautta, joka näillä näkymin aloitetaan ensi sunnuntaina. Tai kaikki eivät sitä ehkä kisakaudeksi kutsuisi, sillä keskimäärin tulee kierrettyä alle kymmenet kilpailut. Jokaisen kesän kohokohta on ollut valtakunnalliset tuntiratsastajien mestaruudet, joissa olen Uotilan poneilla kisannut monen vuoden ajan.
Kuva © Nora Grönlund
Kisoista takaisin siihen motivaatioon. Silloin kun motivaatio on katossa tunnit usein luistavat ja hevoset toimivat. Toisaalta kiikkuessani korkeuksissa motivaatiopiikin aallonharjalla otan kaikki tunneilla saamat korjaukset hyvin vakavasti. Tai siis suutun itselleni, jos samasta asiasta huomautetaan usean kertaan, sillä yritän niin kovasti korjata sitä. Tästä taas seuraa turhautuminen ja motivaatio on jälleen vaakalaudalla. En ole keksinyt keinoa ruokkia motivaatiotani niin paljon, että se kestäisi suuremmatkin horjumiset. Jos jollakulla on vinkkejä, niin kuulisin mielelläni!
Olen muutenkin kaikessa tekemisessäni hyvin tunteella mukana. Usein siskoni valittelee kuinka hidas olen kaikessa tekemisissäni, kun jään vähän rapsuttelemaan tai muuten vaihtamaan hevosten kanssa kuulumisia. Tässä piirteessä on hyvät ja huonot puolet. Silloin kun olen liikkellä positiivisella ja innokkaalla asenteella, kaikki tehtävät sujuvat, tai jos eivät suju niin jaksan malttaa mieleni ja yrittää rauhassa uudelleen. Jos mielentila on päinvastainen niin mikään ei onnistu, ainakaan helpon kautta.
Iso tekijä innostuksen laskuun on ratsastamisen suuri määrä. Keskimäärin liikutan kahdesta kolmeen hevosta joka päivä. Jonkun mielestä kyseinen määrä ei tunnu missään, mutta lukion ja aktiivisen koiran omistamisen ohella se on taakka. Joskus olen joutunut perumaan tunnin yksinkertaisesti ajanpuutteen takia. Lisäksi pimeänä vuodenaikana väsymys ottaa helposti vallan, jolloin piristysruiske harrastuksen parissa tulisi tarpeeseen.
Toivottavasti saatta tästä ajatuksenvirrasta jotain otetta. Ajatuksia on yllättävän hankala saada puettua sanoiksi... Tiivistettynä ratsastus on lajina yllättävän henkistä. Oma asenne ja psyyke on se, mikä vaikuttaa aivan kaikkeen. Jos henkinen puoli pelittää, niin kroppa toimii kuin ajatus (tai ainakin sinne päin). Sama se on hevosellakin, jos pääkoppa ei toimi niin ei voi olettaa täydellistä suoritusta. Se, että miten juuri itseään (ja hevostaan) pitää motivoida, onkin ihan oma lukunsa. Selvästikään itse en ole vielä löytänyt täysin toimivaa metodia, mutta ehkä sekin löytyy ajan kanssa. Ainakin toivoin näin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti